Brokeback Patagonia

Bussi kulkee halki Argentiinan Patagonian tasankojen. Viekas aurinko värisee Isla Granden yksinäisten lakeuksien yllä, lakeuksien joita halkoo uljaat Yhdysvalloista Tierra Del Fuegoon eläköitymään tulleet Mack-rekat sekä bussi. On bussi ja bussilla määränpää. On pojat bussissa ja pojilla unelma. Bussi kulkee kohti Chileä ja kaikki odottavat lauttamatkaa, että edes jostain saisi ruokaa.

Okei, tähän päättyy yritys imitoida Rosa Liksomin Hytti nro 6:tta ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen hämmentävien aurinkoa kuvaavien adjektiivien ja lyhyiden mitäänkertomattomien lauseeseen maailmasta. Bussimatkamma Ushuaiasta Chilen puolelle Puerto Natalesiin oli hyvinkin etelä-amerikkalainen. Säätöä lähdössä, maisemat vaihtuvat, säätöä rajalla, kaikki passi pois ennen rajaa, kaikki laukut pois autosta rajalla (ei suinkaan huumeiden tai muiden kurjuuksien takia, vaan rajaviranomaisina toimi Chilen maatalousministeriön viskaalit valvomassa ettemme vaan toisi appelsiineja tai omenoita rajan yli) ja välillä odotellaan taas ilman syytä tien poskessa muutamia minuutteja. Kaikki jo hyvin tuttua puuhaa etelä-amerikkaa matkustellessa. Sentään tällä kertaa matkustimme rajan yli päivällä, vieläkin puistattaa muistot Uruguayn ja Argentiinan välisestä bussimatkasta jonka täytti vatsataudin kurimukset, jatkuva heräily hien virtaamisen ja kylmästä hytisemisen välillä sekä rajalla vietetty reilu tunti kolmen aikaan aamuyöllä.

Puerto Natales oli meille paikka hankkia varusteita ennen siirtymistä yhteen mantereen odotetuimpaan kohteeseen, Torres Del Painen luonnonpuistoon, joka valittiin juuri vuoden 2012 parhaaksi paikaksi trekata. Taakse jäivät mm. Perun Inca Trail ja Kilimanjaro. Mistään täysin hilipatiheijaa-paikasta ei siis voinut olla kyse. Puerto Natales antoi meille haluamamme täydennykset ja kahden yön jälkeen olimme suuntaamassa kohti Torresia.

Bussimatka kesti parisen tuntia ja menomatkalla pysähdyimme Cerro Castillossa, jossa saimme ensikosketuksen seuraavan viikon aikana läheiseksi tulleeseen ystäväämme, tuuleen. Torres Del Paine seisoo ylpeänä Andien osana Tyynen Valtameren vuonoisilla rantamilla ja jopa 3000 metriin nousevine huippuineen houkuttelee paikoitellen ajoittaista tai jatkuvaa syöksyvirtausta maan kamaralle asti. Tuulen nopeudesta olimme kuulleet että se voi pahimmillaan yltää jopa 150 km/h vauhtiin, joka kotoisemmalla metriä sekunnissa -asteikolla tarkoittaa yli 40 m/s. Meidän aikanamme tuuli oli kuulemiemme juttujen mukaan vain 100 km/h, joten pääsimme vähällä. Ja tuulenkin tottui. Pahinta oli se kun hiekkaa ja muuta roskaa lensi naamaan, niskaan tai silmiin hiekkapuhallukseen verrattavalla vauhdilla.

Ennen Torresiin päätymistämme saamamme tieto joulukuussa alkaneen metsäpalon laajuudesta ja vaikutuksesta reitti- ja telttailujärkestelyihin sai lopultakin yksinkertaisen, selkeän ja paikkaansapitävän muodon kun Torres Del Painen sisääntuloportilla Laguna Amargassa nätti neito hyppäsi bussiin ja kertoi hyvällä englannilla, jota ranskalaiset eläkeläiset kylläkin koittivat kovin häiritä, miten asiat ovat: Kaikki reitit ovat avoinna, kolme leirintäalueista kiinni ja tulen käytössä ollaan nyt erityisen tarkkoja. Avotulta ei tietenkään saanut tehdä missään, mutta ruoanlaiton ja jopa tupakoinnin kieltäminen muualla kuin leirintäalueilla tiesi meille joitakin pitkiä ja nälkäisiä päivämatkoja tulevina päivinä.

Rikkoutuneen bussin ohjausakselin myöhästyttämä saapumisemme varsinaiselle pääkallopaikalle tapahtui vasta illansuussa ja nykäistyämme salamipötkön naamaan lähdimme kohti ensimmäistä etappia, Encampomento Torresia kuuluisten Torresin kolmen huipun juurella. Tässä vaiheessa saatiin myös ensimmäinen tappio aikaiseksi, kun allekirjoittaneen hieno ja rakas, rakkaalta siskolta perheineen joululahjaksi saatu buffi oli kadonnut bussimatkustuksen syövereihin. Karvasta menetystä ja hampaankoloihin juuttuneita salamin rasvapalleroita nieleskellen polkumme lähti kulkemaan ylöspäin. Ja aika jyrkässä nousukulmassa.

Jo parin ensimmäisen mäen jälkeen joutui allekirjoittanut toteamaan rinkkaan kiinnitetyn teltan voittajaksi. Syksyn kuntokuuri oli jäänyt aiottua laihemmaksi ja edelleen vaivaa aiheuttanut vatsataudin ripe, joka tuntui täydellisenä ruokahalun puutoksesta kostautuivat nyt reisien huutaessa armoa jo muutaman pahaisen nousun jälkeen. Tasamaalla tallailu rinkka selässä pitkin Etelä-Amerikkaa ei myöskään ollut paljoa auttanut valmistamaan jalkojen kokonaisvaltaiseen liikutteluun jossa liike lähti lantiosta, yhdistäen pakaroiden, reisien ja pohkeiden liikkeen maitohapottavaksi kokonaisuudeksi. Onneksi tähän kaikkeen myös tottui nopeasti, tuskaa ja ahdistusta ylämäkien osalta jatkui vaivaset pari päivää. Sitten tulikin jo alamäkituska-ahdistus, josta myöhemmin lisää.

Setä Samuel oli (ja on) onneksi tunnetusti niin rautaisessa kunnossa, että hän otti teltan ja pari muuta painavampaa hyödykettä kuten valkoviinitönikän kantaakseen. Polku soljui kohti vehreää laaksoa Torresien juurella, maksullisen Encampomento Chilenon leirintäalueen ja refugion läpi kohti joen yläjuoksua. Lopulta auringonlaskun aikaan saavuimme kyltin luo, jossa oli nuolet kahteen suuntaan. Ylämäessä "Mirador Torres 45 min" ja alamäessä "Encampomento Torres 1 min". Otimme nopean pyrähdyksen alamäkeen, jossa meitä odotti tiheä ja yllättävänkin tasainen metsä, joka oli täynnä telttapaikkoja sekä partiolaisia. Väsymys kuitenkin esti allekirjoittaneen tekemästä sen enempää tuttavuutta kuin heittelemään kolmensormentervhdystä ja kertomaan olevansa partiolaisten Suomesta. He olivat Chilen pääkaupungista Santiago De Chilestä. "Ai sepä kiva me olemme menos... Zzzz..."

Auringonnousu Torresila. Are you guys going? No pitihän meidän mennä, mutta jostain selittämättömästä syystä kolmasti kahden eri henkilön suusta tuotetut kehoitukset herätyksen laittamisesta tietyksi kellonajaksi eivät kantaneet toiselle puolelle kolmen hengen telttaa. Varmaan akustiikassa jotain vikaa? Samppa kuitenkin nukkui yönsä huonosti ja sai aamulla pelastettua mitä pelastettavissa oli ja aamukuudelta, varttia ennen auringonnousua olimme suuntaamassa ylämäkeen yli 800 metrin korkeuteen miradoriin, näköalapaikalle. Matka ylös oli raskas ja eilinen tuntui vielä jaloissa, mutta ylhäällä meitä odotti näky joka oli kaiken vaivan arvoinen. Aurinko oli jo ylhäällä ja osa huipuista pilvien peitossa, mutta vuorten keskeltä kolmena erillisenä kalliohuippunaan nousevat Torresit: Norte, Centro ja Sur olivat vaikuttava näky. Jo ennestäänkin jylhien ja lumihuippuisten vuorten keskeltä kohti taivasta syöksyvät miltei sylinterimäiset Torresit ovat aivan syystäkin koko puiston vetonaula. Niiden juurelta roikkuu kuin valkeana hameenhelmana syvän vaaleansininen ja puhtaan valkoinen jäätikkö, joka muodostaa miradorin vuorista erottavat järven. Aikaa tässä maagisessa paikassa hurahti reilu tunti ja onneksemme olimme aamulla liikkeellä, muita ihmisiä ei ollut kuin kourallinen. Suuret ihmismassat tulivat meitä vastaan aamupalan ja henkilökohtaisten lempparieni, aamupäiväunien jälkeen tehdyllä paluumatkalla kohti lähtöpistettämme Hosteria Las Torresia.

Tästä seurasi matkan tylsä osuus. Vuorirykelmän taakse idän kautta heittävä lenkki on lähinnä heinikkoa ja satunnaista metsää. Hieman kauempana selkeän päivän mahdollistamana näkyvät järvet ja korkeat kukkulat antoivat kuitenkin suomipojalle riittävästi katseltavaa, kun ei meilläpäin kovin kummoista nyppylöitä ole. Matka sujui mm. pelaamalla Levottomista tuttua "Mä en oo koskaan"-peliä. Yön vietimme Encampomento Seronissa, joka oli kaukana kaikesta, mutta siellä pääsi jopa lämpimään suihkuun. Tai siis Samu pääsi, kun allekirjoittanut ja Samppa eivät tässä vaiheessa kokeneet tarvetta suihkulle. Päätös joka kostautuisi myöhemmin Los Perrosissa.

Seuraava etappi tarjosi jo hieman jännittävämpää matkantekoa. 19 kilometrin pituinen vuoriston takaosaa täyttävien kukkuloiden seinämiä halkova reitti Seronista Refugio Dicksoniin kulki Rio Paine- joen ja -järven viertä. Ylhäältä rinteestä avautui mahtavat näkyvät mutkittelevalle joelle ja Torresista pohjoiseen oleville lumihuippuisille vuorille. Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa ruokatauon jälkeen kohti Los Perrosin leirintäaluetta, mutta saavuttuamme Dicksoniin ilmassa oli heti ukotuksen käryä kun sekä plakaatein että suusanallisesti kyseisen majoitusyrityksen henkilökunta ilmoitti että klo 15 jälkeen ei voi enää lähteä jatkamaan matkaa, koska se on "Danherous". Diplomaatti Samuel ilmoitti miehelle että "We're Going anyway", mutta lopulta väsymys, kävelystä ärtyneet jalkapohjat sekä polvet, reittisuunnitelman tarkistus ja ruoanlaittoon uponnut aika saivat meidät jäämään paikalle. Myöskin kioskista 30 sentin kappalehintaan myydyt kananmunat houkuttivat aamupala-ajatuksena.

Etukäteen olimme jo kuulleet Dicksonista olevan mahdollisuuden heittää päiväreissu läheiselle jäätikölle. Lonkkiakolottavien yöunien jälkeen meille kuitenkin selvisi, että henkilökunta ei lähde heittämään vain meitä kolmea 50 metrin matkalle joen yli vaan minimivahvuus ilmaiselle venereissulle, jossa kuitenkin tippaaminen on pakollista, olisi viisi henkilöä. Mañana sitten, ja jatkoimme matkaa Los Perrosiin. Maisema vaihtui jälleen pienten vesiputousten ja koskien täyttämän joen varren seurailuksi sekä kohtalaisen tasaiseksi metsäpolun seuraamiseksi. Matkalla otimme myös ensikosketusta puolukan näköiseen ja osittain myös makuiseen murtillaan (http://en.wikipedia.org/wiki/Ugni_molinae). Mustikan oloinen calafate olikin jo tullut tutuksi.

Encampomento Los Perros odotteli meitä pienen jäätikön ja jäätikköjärven laidalla. Perrosissa oli letkeä meininki. Ja miksi ei olisi? Tästä on vain yksi suunta ja se on ylös! Vieressä odottaa Paso John Gardner, Torres Del Painen 'full circuitin' korkein kohta 1240 metrissä ja tässä lähinnä kerätään voimia ja valmistaudutaan reitin kovimpaan koitokseen. Meidän valmistautumiseemme kuului kioskin antimista nauttiminen dominon tapaisten keksien ja kokistölkillisen nauttiminen. Paikallisten miesten suihkussakäyntiäänistä huvittuneina allekirjoittanut ja Samppa päättivät ryhtyä suihkussakäyntihommiin täällä. Vesi tuli suoraan vuorilta laskeutuvista puroista koostuvasta pikku joesta ja mitään lämmitintä ei toki ollut lähellä. Paikallisilla oli vielä tapana hankkia kaveri pitelemään varsin naftin kokoista suihkuverhoa paikallaan, tämän kaverin tehtäviin kuului myös myötähäpeää tihkuva ilme kun suihkussakävijää kohtasi virkistävän vesisuihkun fyysisen kosketuksen aiheuttama verbaalinen ulosanti, joka muistutti useimmiten jonkinlaista eläimellistä ulinaa kuin Eino Leinon hengentuotosten lausuntaa.
Pohjoisen poikien rehvakkaat suihkukokemukset sujuivat enemmän ja vähemmän paikallisesti. Mainittakoon sen verran, että Sampalle selvisi varsin hyvin miksi suihkuverholle tarvittiin pitelijää, kun äkillinen tuulenpuuska nostatti verhon roikkuma-asennostaan 90 astetta oikealle. Valitettavasti tätä ei joutunut todistamaan kuin pahaa-aavistamaton samaan seurueeseen kuuluva viaton ohikulkija.

Aloitimme kisan kohti huippua, tai oikeastaan pasoa, neljännestä lähtöruudusta. Alkumatka taittui sateen runtelemaa metsää ylös kulkiessa, ja ohitimme jo pari meitä ennen matkaan lähtenyttä kulkuetta. Samppa otti mukaan myös sakkokierroksen, kun silmälasit jäivät taukopaikalle. Mäki ylös oli kohtalaisen helppoa purtavaa edellisten valmistajien päivien jälkeen. Kun metsä lopulta loppui ja edessä oli kivikkoista ylämäkeä, otimme lopullisen pesäeron muihin retkikuntiin, heidän hyytyessä jo ensimmäiseen jyrkempään mäennyppylään. Yllätyksemme oli melkoinen, kun totesimme saavuttaneemme Paso John Gardnerin varsin helposti vain kahden jyrkemmän mäkiosuuden jälkeen. Voimiemme tunnossa jäimme nauttimaan hetkestä ja hetken jo harkittiin kotoisen "Sininen ja valkoinen"-sikermän lurittamista, mutta hyytävä vuorituuli, joka pasossa puhalsi, sai meidät jatkamaan eteenpäin. 

Pason toisella puolen odotti henkeäsalpaava näky. Greyn jäätikkö avautui edessämme molempiin suuntiin niin pitkälle kuin silmä tai vuoret sallivat meidän näkevän. Lumihuippuisten vuorten ympäröimä vaaleansinisyyttä sieluun asti hehkuva jäätikkö tervehti meitä pakastimenvirkeällä tuulellaan ja auringon heijastus sen pinnasta pakotti siristämään silmiä. Aloitimme laskeutumisen kohti Encampomento Pasoa, jossa aikataulusta reilusti edellä ollessamme, söisimme vain lounaan ja jatkaisimme eteenpäin. Ja alkoi alamäki, myrkyllinen alamäki. Joka askeleella reidet jännityksessä, nilkan lihakset tekivät töitä mitokondriot armoa huutaen kun joka askeleen alta löytyi juurta, irtokiveä, kaltevaa polkua tai kaikista pahin: pengerretty rappunen. Alastulotekniikoita vaihdettiin aina sivuaskeleesta puusta puuhun tapahtuvilla juoksu-pysähdys-juoksu -pyrähdyksiin. Encampomento Paso kuitenkin odotti meitä aurinkoisena keitaana metsän keskellä, ylämäessä kohosi rinne aina 3000 metriin asti ja alamäessä avautui jo mainittu Glaciar Grey. Yöksi päädyimme haltijametsän keskeltä löytyvään Los Guardasin leirintäalueelle.

Jo aiemmin olimme päättäneet lähteä pois Torresista hyvissä ajoin jotta ehtisimme vaaleiksi sivistyksen pariin. Jossain vaiheessa olimme kuitenkin menettäneet kykymme laskea niinkin lyhyitä ajanjaksoja kuin päiviä, ja ystävälliset alankomaalaiset opastivat meitä oikeasta päivästä. Elomme vuorokautta etukäteen loppui kuin seinään. Aamulla suuntasimme Refugio Greyn toalettifasiliteettien kautta (Samu ja Samppa olivat urhoollisia reikä lattiassa -vessan käyttäjiä, kun allekirjoittanut moisesta kieltäytyi kohteliaasti) läpi palaneen metsien ja jäätikön rajaaman vuorenrinteen viertä kohti Lago Pehoeta. Järven ranta oli murheellinen näky. Kauttaaltaan palanutta hiiltynyttä maata ja suuri niihin oloihin luksusinen hotelli seisoi rannalla vahingoittumattomana, mutta suljettuna. Hotellin sisäänkäynnin vajavaiseen suojaan päästyämme meitä muistutettiin mistä olemme jääneet paitsi viikon aikana, kun ilmanala alkoi muistuttamaan painepesurin vastaanottavaa päätä.

Lyhyen odottelun jälkeen hyppäsimme getaway-katamaraaniin, joka aloitti uneliaan kotimatkan Puerto Natalesiin. Siellä odottelimme lähtöä ja ryhdymme katukauppiaiksi, sillä retkeilytavaroista oli päästävä eroon kassavajeen ja ylikuorman välttämiseksi, mutta se onkin jo aivan toinen tarina..

Kuvat löytyy täältä, jälleen teknisistä ongelmista johtuen. Ei ole helppoa päivittää blogia iPadilla.