Casa Tres Brujas

Tätä oli pitkän ja synkän syksyn aikana odotettu, oma tupa meren rannalla ja auringonpaistetta! Barra de Valizas vaikutti juurikin meille sopivan kokoiselta kyläpahaselta, vakioasukkaita kun oli vain viitisensataa. Turisteja näin high seasonin kunniaksi oli paikalle eksynyt meidän lisäksemme useampikin bussilasti, mutta se ei haitannut lungin rantakohteen menoa tippaakaan. Jos paikkaa voisi jotenkin sanoin ja teoin kuvailla, niin menkääpä siellä kotosuomessa seisomaan kissanhiekkalaatikkoon kaikki talvivaatteet päällä rannan lämpöä ja jalkapohjien hiekkaa matkiaksenne, asetelkaa hiustenkuivain puhaltamaan kasvoihinne lämpimän merituulen hivahdukseksi ja laittakaa Bob Marleyn hittibiisit soimaan, mieluiten jonain remixinä. Toki tästä vielä puuttuvat kaikki ne hipahtavat rastahampuusit ganjaa, rapeksi paistettuja tartas fritas -lettuja ja rannekoruja kauppaamasta sekä aaltojen loppumaton kohina.

Jos joku äskeistä suoranaiseksi ...ttuiluksi, niin lueppa vielä eteenpäin! Ei se ihan pelkkää aamunkoittoon kestävää bongorumpujen tahdissa tanssimista ollut. Tarinamme alkaa bussista, jossain Montevideosta itään..

Samu esiteltiin heti matkan aluksi pääajanvietteeseemme, pahan/hyvän mielen peleihin. Sampan ja allekirjoittaneen mielissä siinsi jo helppo päänahka ja voiton maku korttipelissä, kunnes Samu näytti sitä kuuluisaa aloittelijan tuuria ja jauhot valahtivat kokeneempien reissaajien suuhun ainakin hetkeksi. Bussimatkustus alkaa sujumaan jo melkoisella rutiinilla. Pientä evästä ja vettä mukaan, ilmastoinnin lujuudesta ajoittain kärsivä allekirjoittanut pakkaa mukaan reppuun myös pitkähihainen paidan. Loppu hoituukin pädillä ja korttipakalla.

Perillä meitä piti odottaman mystinen Alejandra "with a red motorcycle", kuten ystävämme Ricardo, joka häneen oli puolestamme yhteydessä pitkin edellistä viikkoa, kuvasi. Odotimme toki nuorta neitoa tiukassa nahka-asussa moottoripyörän päällä, mutta totuudeksi paljastui keski-ikäinen nainen skootterilla. Yhtäkaikki, palvelu pelasi ja homma hoitui surkealla espanjallakin, Alejandra saattoi meidät osoitteeseen Los Sauces 204, josta unelmiemme cabaña löytyisi. Hän jätti käyntikorttinsa ja suuntasi tie pöllyten riistämään mökkivuokrarahoja seuraavilta turisteilta.

Casa Tres Brujas sai nimensä Samun kielenkantimista, kun jollakin bändillä oli kolmesta jostakin kertova laulusikermä. Ostimme Samun myyntipuheen ja elimme vakaassa uskossa kolmen uroon tai vähintäänkin kollin tuvasta, kunnes sanakirja osoitti meidän nimenneen töllimme kolmeksi noita-akaksi. Noh, aina ei voi voittaa ja päätetty mikä päätetty. Casa Tres Brujas (lausuttaneen bruhas) koostui oleskeluhuoneen ja keittiön yhdistelmästä, makuualkovista ja -parvesta, vessasta sekä mittavan kokoisesta pihasta ja terassista parillan kanssa. Meillä oli myös lukittu autotalli, josta kerron sitten lisää vasta blogikirjoituksen loppupuolella.

Tässä kuvassa on yritetty saada yleiskuvaa huushollista. Ipädin laajakuvaominaisuuksien ollessa hyvinkin vajavaiset, äidit ja tyttöystävät säästyvät tällä kertaa enemmältä poikamaiselta sekasotkulta kuin kuvassa jo näkyy.

Välillä tehtiin ruokaa. Suurempi "miehet jotka kuvaavat ruokaa" -postaus on tulossa myöhemmin, stay tuned! Ihan rosvopaistiakin rantahietikossa tehtiin:

Valizas tulikin jo yleisiltä osin kuvatuksi. Kylä näytti houkuttelevan lähinnä uruguaylaista ja argentiinalaista nuorisoa, jotka saapuivat budjettimatkailemaan itärannikon aurinkoisille hiekkarannoille. Yksi jos toinenkin talo oli vuokrattavissa ja usein talojen pihat olivat tupaten täynnä telttoja, itse talojen toimiessa vain hengailu- ja ruoanlaittotarkoituksissa. Ottaen huomioon meidän maksamamme 75 euron päivähinnan, joka ei ollut yhtään länkkärilisäinen, ei ole yllätys että isompikin kaveriporukka tuppautui yhdelle pihamaalle.

"Talk is cheap, let's play." sanoi Johnny Unitas. Rannan perässä me Valizakseen tultiin ja siellä pyrimme aikaamme viettämään vaihtelevalla menestyksellä. Buenos Airesista tuttu kakkatauti teki paluutaan kutakuinkuinkin 1,5 päivää siprofloksasiinin lopettamisesta ja levisi Samu-paran ytimiin asti, jolloin vietimme aikaa suomalaisittain neljän seinän sisällä olutta litkien ja korttia pelaten. Mutta se ikävyyksistä, ranta! Koko Uruguayn itärannikko on varustettu toinen toistaan seuraavalta surffaajan paratiisilta, jossa pehmeän vaaleisiin hiekkrantoihin iskee Atlantin aallot täydellä voimallaan.

Alkutuntumaa rantaan otimme kiltisti rantaravintolassa ruokaillen ja huokaillen, kaukana olivat arkiset askareet ja kaikki se työ sekä valmistautuminen mikä meidät tänne siivitti.

Viikon soljuessa eteenpäin valloitimme rantaa sekä mm. ylläolevassa kuvassa taka-alalla näkyvää hiekkadyyniä, jonka laella olevalta kalliolta avautui näkymä Cabo Polonion kylään. Surffaus oli kuitenkin suurin rantahupimme, joskin sitä rajoitti surffilaudan saamisen vaikeudet, nääs paikka on niin rento ja omassa ajassaa elävä, että edes rahalla ei todellakaan saa kaikkea. Myöskin surffilaudan sekä auringon aiheuttamat fyysiset vammautumiset ja ihonkuoriutumiset hiljensivät meidän tahtiamme aaltojen kahlitsemisessa, mutta jokainen sekunti jonka laudan päällä onnistui viettämään oli yhtä juhlaa ja kaiken sen nieltyn suolaveden arvoista!

Rantaelämä surffikoululla näyttää enemmänkin tykistökeskityksen jäänteiltä. Itse pääsurffitukka makoili yleensä kojussa taju kankaalla kun palautimme vuokralautoja tai halusimme sellaista...

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja niin myös päivämme Valizaksen vietävänä tulivat päätökseen. Vinkiksi seuraaville kävijöille voitaneen antaa se, että kannattaa tarkistaa vuokraustilanteessa ettei cabañan autotalli ole kenenkään paikallisen hampuusin nukkumapaikka viikonlopun päivien ajan:

Lopuksi: Samu toi mukanaan odotettuja tuliaisia! Porokeitto jäi odottamaan tulimaalaista nälkää..