Nöyrempi herra olisi pyytelemässä anteeksi arvon lukijakunnalta viikoiksi venynyttä taukoa edellisestä blogipäivityksestä. Olisihan siihen syytä, viimeeksi olen päivittänyt blogia 7.5. Vientianesta käsin ja nyt olen jo onnellisesti takaisin Pääskyvuoressa, Turussa. Mikäli pilasin nyt jonkun odottaman loppuratkaisun siitä, palaammeko elossa Suomeen vai emme, niin pyydän anteeksi. Kyllä palasimme, jopa Samppa palasi ukrainalaisen Aerosvitin siivillä elossa. Mutta blogin päivitystiheyttä en pyydä anteeksi, aina ei vaan pysty. Lisäksi Laos oli aika raskas..
Menopelit
Laos. "Thaimaa 20 vuotta sitten". Voisiko masentavammin kuvata maata? Ihan kuin heillä ei olisi muuta annettavaa kuin vielä koskemattomia reppureissaajaloukkoja, joissa saattaa vielä nähdä hitusen aitoa kansanmenoa? Ja lisäksi tuo lause asettaa sen esittäjän jonkinlaiseen asiantuntija-asemaan, kokeneeksi reissuruunaksi, kaiken kokeneeksi maailmanmatkaajaksi, vaikka silloin 20 vuotta sitten oli tuskin edes vielä peruskoulussa. Laosilla oli kuitenkin muutakin annettavaa kuin enenevissä määrin kasvavat rusketus/pinkitysrajalliset länsituristit, heidän mukavuudenhalunsa täyttäminen sekä lompakonnyörien raottamisyritykset.
Suomijurpot koolla
Luang Namthassa ei ollut mitään niin erikoista, mutta siihen ongelmaan löytyy aina kolme helppoa ratkaisua:
Ei meidän tekosia.
1) Humalatilan hankkiminen. Muutamia olusia siinä juotiin, paikallista maailmankuulua Beerlao'a. Ilta oli jo hyvin pitkällä ja spotify tuotti ilmoille Juice Leskistä, kun totesimme olusten loppuneen. Taistelijapari Ojala-Hilli lähti etsimään täydennystä kersantti Hätösen jäädessä pitämään tuliasemaa pystyssä muistaakseni YUP:n avulla. Tovin siinä tähtiä tiirailtuaan kersantti Hätönen kuuli askelten lähestyvän kohti pari-bungalowin kuistia. Ojala palasi takaisin ilman Hilliä. Hätösen mielessä välähti sekunnin murto-osassa kaikki mahdolliset skenaariot aina kiinalaisesta elimenryöstökidnappauksesta auton alle jäämiseen. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin saattoi pelätä. Taistelijapari Ojala-Hilli oli löytänyt kiinalaisen Dragon Barin jossa tarjoiltiin olutta ja joka oli täynnä enemmän tai vähemmän virka-asussa juhlivia paikallisia poliiseja. Ennakkotiedoista ja -luuloista piittaamatta suunta sinne! No tottakai se meni kiinni n. 5 min sen jälkeen kuin löysimme Hillin yhdestä karaokehuoneesta jammailemasta paikallisten kanssa jonkin Laosin Mikko Alatalon tahtiin. Mutta hauska elämys, ja oikeastaan pidempi tarina kuin tässä annan ymmärtää.
Kiinan raja
Melkein valmis ostoskeskus
2) Mopo alle ja menoksi. Mopolla mennään - itikka lentää nennään, sanoi parrakas savolainen. Luang Namthan suurin seikkailu saatiin aikaiseksi mopoilemalla. Se ei suinkaan löytynyt Kiinan rajalla sijaitsevasta entisestä oopiumkaupan episentteristä Botenin aavekaupunkia vaan etsiessämme kuumeisesti buddhalaisen kukkulastupan juurella olevasta kylästä riisiviinatislaamoa. Noin kahden tunnin hakemisen, ehkä 15 eri suunnankysymisen ja siihen päälle vielä 45 minuutin kuoppaista sekä kivenmurikkaista tietä ajamisen jälkeen (jonka aikana toki tajusimme olevamme väärällä tiellä) saavuimme pieneen kylään joka oli todella kaukana kaikesta. Olimme saapuneet paikallisen hilltriben kotiin. Lapsia juoksenteli kaikkialla huutelemassa "sabadee":ta ("päivää" laoksi) ja me toki vastasimme samoin sanoin. Televisioita näkyi olevan pari kappaletta, sikoja ja kanoja sitäkin enemmän. Osoituksena yhteisön maanläheisyydestä oli naisten häveliäisyyden puuttuminen, yläosattomasti kulkeminen oli ihan normaalia niin miehelle kuin naisellekin. Tuimme paikallisia yrittäjiä ostamalla välipalaa ja vettä molemmista kylän kioskeista. Lähdimme kotimatkalle kuin kadonneen aarteen löytäneet tutkimusmatkailijat.
Kylässä kylässä.
3) Tee mitä lystää! No jalkapallohan on hauska laji kun sitä huvikseen potkii. Se sokkeri mitä tuolla maailman rahakentillä taas pelataan.. noh, amerikkalainen jalkapallo vastaa enemmän mun käsitystä urheiluviihteestä. Liikunnannälkää tyydyttääksemme käyskentelimme iltapäivällä kohti paikallista jalk'pallikenttää leimuavan auringon vihdoin laittaessa hellaa pienemmälle kuin kutoselle. Sieltähän peliseuraa löytyi, yhteinen kieli puuttui ja peli jatkui aina iltahämärään asti. Ukkoskuuro antoi lopullisen päätöksen geimeille. Peli oli raakaa ja näyttäviä yksilösuorituksia riitti. Varsinkin Panu vanhana futaajana teki vaikutuksen väkevillä ylösnousuillaan jotka tuottivat tulosta Team Farangin pistepussiin. Ottelun jälkeen oli hyvä palkita itsemme intialaisella ruoalla sekä herbal saunalla, joka on pieni koppi jossa vesihöyryä tuputetaan jatkuvalla syötöllä yrttinivaskan lävitse. Nautinnollinen kokemus, joskin vilvoittelutauolla tarjottava mädältä kananmunalta haiseva teejuoma ei ollut niinkään nautinnollinen. Olut olisi maistunut, mutta maassa maan tavalla.
Sähkökatko intialaisessa ravintolassa, kokkailua skootterin valossa
Luang Namtha jäi taakse ja edessä oli pari mitäänsanomatonta kylää: Oudomxai ja Muang Khua, jälkimmäisen kunniaksi mainittakoon ensimmäiset laolao-, eli riisipontikkamaistelut. Matkamme kulki toinen toistaan jäätävämmillä täyteenahdetuilla kulkuvälineillä kohti Muang Ngoita, joka on Ou-joen varrella sijaitseva kylä johon ei vie autotietä. Kylä olikin onnistunut pitämään yllä mukavaa charmia, sillä tuolla maailmankolkalla oli niin tottunut joka puolella päristeleviin moottorivehkeisiin että niiden puutos oli jo eräänlainen kokemus. Muang Ngoissa otimme pääasiassa iisisti, lukuunottamatta eräitä laolaisia häitä, jotka päättyivät eräänlaiseen finanssikatastrofiin rahojen mystisesti kadotessa repussa olleesta lompakosta. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan. Mutta häät olivat hieno kokemus. Laosissa häissä lähinnä juodaan riisipontikkaa kolme päivää ja luukutetaan musiikkia niin kovaa kuin kaiuttimista lähtee. Eikä oikeastaan edes niin kovaa, vaan kovempaa. Ristiriitaisissa tunnelmissa matka jatkui jylhien jokimaisemien läpi kohti jälleen yhtä välietappia, Nong Khiaw'ia. Matkanteko Laosissa on vaikeaa, kun kaikki bussit lähtevät aina aamulla ja keskinopeus vuoristoisilla teillä voi olla jotain 20-30km tunnissa.
Kullanhuuhdontaa
Pienissä häissä indeed
Tähän väliin tehtiin käynti kuuluisassa Vang Viengissä. Kyllä, juuri se paikka joka on tupaten täynnä länkkäreitä mussuttamassa taikasieniä, vetämässä pilveä sekä ryyppäämässä alkoholia suurin mitoin, hoitaakseen oloaan aamulla diatsepaamilla. Vetonaulana kaupungissa toimii sisäkumeja vuokraava kartelli, joka kuskaa länkkärit joen yläjuoksua kohti ja sieltä voi ryhtyä sitten lillumaan kohti kaupunkia, pysähtyen lukuisilla matkan varrella olevilla rantabaareilla joissa on jos jonkinlaista veteenheittovempainta. Kunniamaininta annetaan kuitenkin lähtöpisteen vieressä olevalle luomutilalle ja sen lähi&luomuravintolalle. Ensi kerralla sinne yöpymään ja raikasta maatilaelämää viettämään! Sisärenkailu joessa oli ihan mukavaa, johtuen jälleen kerran siitä että olimme liikenteessä low seasonin aikaan. Lisäksi samalle päivälle sattui uudenvuodenkemut (joo, taas!) ja koko kylä länkkäreineen oli katsomassa bamburakettien ampumista. Samaa touhua kuin taannoin Ban Mae Lanassa (http://www.youtube.com/watch?v=iSAnUyd5oE0) mutta mittakaava oli isompi. Pari yötä täällä riitti meille. Ravintolassa istuminen ja frendien katsominen telkkarista päättymättömältä kasetilta alkoi ahdistamaan jo siitä kuullessa, mutta kun se oli oikeasti sitä. Kylmät väreet...
Se on raketti
Lopulta saavuimme pääkaupunki Vientianeen. Panu poistui seurastamme kohti Thaimaata, nauttimaan hyvästä ruoasta jota laolainen keittiö ei valitettavasti kykene naapurimaansa tavoin järjestämään. Vientiane oli uskomattoman pieni ja keskustaltaan kompakti pääkaupunki. Kaupungissa ei varsinaisesti ole hirvittävästi tekemistä, mutta pikku chillailuun se on omiaan. Tripadvisorissa oikeutetusti kaupungin ykköskohteena on COPE, joka tarjoaa kuntouttavia palveluita raajansa tai osan raajasta menettäneille Laosin asukeille. Mikäli asia tulee uutena tietona niin pistetään se heti framille: Laos on maailman eniten pommitetuin maa per capita. Vietnamin sodan aikaan tärkeä huoltoreitti Ho Chi Minh Trail kulki Laosin kautta ja Yhdysvaltojen ratkaisu sen katkaisemiseen oli pudottaa koko maa täyteen rypälepommia. Ja kun sanon täyteen, niin tarkoitan sitä. Laosiin pudotettiin keskimäärin yksi B-52 pommikoneen lastillinen joka kahdeksas minuutti, 24 tuntia vuorokaudessa, yhdeksän vuoden ajan 1964-1973. Laosiin pudotettiin enemmän pommeja kuin koko toisen maailmansodan aikana yhteensä. 260 miljoonasta pudotetusta pommista 80 miljoonaa jäi räjähtämättä, joskin tarkempi ilmaisu lienee "jäi odottamaan räjähtämistä".
Holy wars
Punainen piste = pommitustehtävä
COPE on hyvin koskettava kokemus ja se antaa varsin valaisevan kuvan Laosin edelleen kohtaamista ongelmista räjähtämättömien lentokoneesta pudotettujen kapitalismin lentolehtisten kanssa. Vierailukeskuksessa luodaan katsaus niin itse pommeihin, proteesien käyttöön ja valmistukseen kuin uhrien tarinoihin. Tarinat ovat hyvin dokumentoituja sanoiksi, kuviksi, installaatioiksi ja videoiksi. Vierailukeskuksen kiertämisen jälkeen on käytännössä mahdotonta olla tukematta tätä mahtavaa työtä jota COPE tekee räjähdyksissä sekä liikenteessä vammautuneiden ja synnynnäisesti apuvälineitä tarvitsevien hyväksi. Myymälän humoristisesti ja tyylikkäästi asiaan suhtautuvat tuotteet ovat omiaan auttamaan tätä rahallista tukemista. COPE ottaa vastaan myös lahjoituksia sekä vapaaehtoisia, lähinnä ortopedejä, fysioterapeutteja sekä ortoosien ja tukien valmistajia kaivataan.
Real fruit of war
Samppa ja minä saavuimme Pakseen. Jälleen, en tiedä kuinka monennen kerran, mitäänsanomaton kaupunki. Auringonlasku ja iltaoluet Mekongin varrella oli ihan ok. Tässä meidän oli mahdollisuus lähteä vielä kerran länkkärihumuun, kuuluisalle 4000 Islandsille Mekongin suistoon. Jäi kuitenkin väliin. Yhteisellä päätöksellä otimme suunnan Kambodžaan ja myöskin yhteisellä päätöksellä viettää jälleen aikaa omissa oloissamme. Olimme sen ansainneet. Kambodžasta myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti