Laosin verran rikkaampi

Lautta Laosiin

Nöyrempi herra olisi pyytelemässä anteeksi arvon lukijakunnalta viikoiksi venynyttä taukoa edellisestä blogipäivityksestä. Olisihan siihen syytä, viimeeksi olen päivittänyt blogia 7.5. Vientianesta käsin ja nyt olen jo onnellisesti takaisin Pääskyvuoressa, Turussa. Mikäli pilasin nyt jonkun odottaman loppuratkaisun siitä, palaammeko elossa Suomeen vai emme, niin pyydän anteeksi. Kyllä palasimme, jopa Samppa palasi ukrainalaisen Aerosvitin siivillä elossa. Mutta blogin päivitystiheyttä en pyydä anteeksi, aina ei vaan pysty. Lisäksi Laos oli aika raskas..

Menopelit

Laos. "Thaimaa 20 vuotta sitten". Voisiko masentavammin kuvata maata? Ihan kuin heillä ei olisi muuta annettavaa kuin vielä koskemattomia reppureissaajaloukkoja, joissa saattaa vielä nähdä hitusen aitoa kansanmenoa? Ja lisäksi tuo lause asettaa sen esittäjän jonkinlaiseen asiantuntija-asemaan, kokeneeksi reissuruunaksi, kaiken kokeneeksi maailmanmatkaajaksi, vaikka silloin 20 vuotta sitten oli tuskin edes vielä peruskoulussa. Laosilla oli kuitenkin muutakin annettavaa kuin enenevissä määrin kasvavat rusketus/pinkitysrajalliset länsituristit, heidän mukavuudenhalunsa täyttäminen sekä lompakonnyörien raottamisyritykset.

Suomijurpot koolla

Kuten taisin edellisessä tekstinpätkässä mainita, ja olette varmasti Sampan Malesia-päivityksestä lukeneet, reissaajaporukkamme täydentyi Panulla jo aiemmin. Laosiin siirryttäessä meitä oli siis matkassa jo kolmikko. Kolmeen suomalais-pekkaan matkatessa uskaltaa jo paremmin tehdä hieman näyttävämpiä kevätjuhlaliikkeitä, joten suuntasimme rajanylityksen jälkeen pohjoiseen Luang Namthaan, kun suurin osa hihattomissa Bob Marley -paidoissa kulkevista länkkäreistä (itsehän lukeuduin heihin myös mukaan, saatuani moisen paidan lahjaksi Sampalta) otti alleen kaksipäiväisen "slowboatin" etelään pitkin Mekongia aina Luang Prabangiin asti.
Luang Namthassa ei ollut mitään niin erikoista, mutta siihen ongelmaan löytyy aina kolme helppoa ratkaisua:

Ei meidän tekosia.

1) Humalatilan hankkiminen. Muutamia olusia siinä juotiin, paikallista maailmankuulua Beerlao'a. Ilta oli jo hyvin pitkällä ja spotify tuotti ilmoille Juice Leskistä, kun totesimme olusten loppuneen. Taistelijapari Ojala-Hilli lähti etsimään täydennystä kersantti Hätösen jäädessä pitämään tuliasemaa pystyssä muistaakseni YUP:n avulla. Tovin siinä tähtiä tiirailtuaan kersantti Hätönen kuuli askelten lähestyvän kohti pari-bungalowin kuistia. Ojala palasi takaisin ilman Hilliä. Hätösen mielessä välähti sekunnin murto-osassa kaikki mahdolliset skenaariot aina kiinalaisesta elimenryöstökidnappauksesta auton alle jäämiseen. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin saattoi pelätä. Taistelijapari Ojala-Hilli oli löytänyt kiinalaisen Dragon Barin jossa tarjoiltiin olutta ja joka oli täynnä enemmän tai vähemmän virka-asussa juhlivia paikallisia poliiseja. Ennakkotiedoista ja -luuloista piittaamatta suunta sinne! No tottakai se meni kiinni n. 5 min sen jälkeen kuin löysimme Hillin yhdestä karaokehuoneesta jammailemasta paikallisten kanssa jonkin Laosin Mikko Alatalon tahtiin. Mutta hauska elämys, ja oikeastaan pidempi tarina kuin tässä annan ymmärtää.

Kiinan raja

Melkein valmis ostoskeskus

2) Mopo alle ja menoksi. Mopolla mennään - itikka lentää nennään, sanoi parrakas savolainen. Luang Namthan suurin seikkailu saatiin aikaiseksi mopoilemalla. Se ei suinkaan löytynyt Kiinan rajalla sijaitsevasta entisestä oopiumkaupan episentteristä Botenin aavekaupunkia vaan etsiessämme kuumeisesti buddhalaisen kukkulastupan juurella olevasta kylästä riisiviinatislaamoa. Noin kahden tunnin hakemisen, ehkä 15 eri suunnankysymisen ja siihen päälle vielä 45 minuutin kuoppaista sekä kivenmurikkaista tietä ajamisen jälkeen (jonka aikana toki tajusimme olevamme väärällä tiellä) saavuimme pieneen kylään joka oli todella kaukana kaikesta. Olimme saapuneet paikallisen hilltriben kotiin. Lapsia juoksenteli kaikkialla huutelemassa "sabadee":ta ("päivää" laoksi) ja me toki vastasimme samoin sanoin. Televisioita näkyi olevan pari kappaletta, sikoja ja kanoja sitäkin enemmän. Osoituksena yhteisön maanläheisyydestä oli naisten häveliäisyyden puuttuminen, yläosattomasti kulkeminen oli ihan normaalia niin miehelle kuin naisellekin. Tuimme paikallisia yrittäjiä ostamalla välipalaa ja vettä molemmista kylän kioskeista. Lähdimme kotimatkalle kuin kadonneen aarteen löytäneet tutkimusmatkailijat.

Kylässä kylässä.

3) Tee mitä lystää! No jalkapallohan on hauska laji kun sitä huvikseen potkii. Se sokkeri mitä tuolla maailman rahakentillä taas pelataan.. noh, amerikkalainen jalkapallo vastaa enemmän mun käsitystä urheiluviihteestä. Liikunnannälkää tyydyttääksemme käyskentelimme iltapäivällä kohti paikallista jalk'pallikenttää leimuavan auringon vihdoin laittaessa hellaa pienemmälle kuin kutoselle. Sieltähän peliseuraa löytyi, yhteinen kieli puuttui ja peli jatkui aina iltahämärään asti. Ukkoskuuro antoi lopullisen päätöksen geimeille. Peli oli raakaa ja näyttäviä yksilösuorituksia riitti. Varsinkin Panu vanhana futaajana teki vaikutuksen väkevillä ylösnousuillaan jotka tuottivat tulosta Team Farangin pistepussiin. Ottelun jälkeen oli hyvä palkita itsemme intialaisella ruoalla sekä herbal saunalla, joka on pieni koppi jossa vesihöyryä tuputetaan jatkuvalla syötöllä yrttinivaskan lävitse. Nautinnollinen kokemus, joskin vilvoittelutauolla tarjottava mädältä kananmunalta haiseva teejuoma ei ollut niinkään nautinnollinen. Olut olisi maistunut, mutta maassa maan tavalla.

Sähkökatko intialaisessa ravintolassa, kokkailua skootterin valossa

Luang Namtha jäi taakse ja edessä oli pari mitäänsanomatonta kylää: Oudomxai ja Muang Khua, jälkimmäisen kunniaksi mainittakoon ensimmäiset laolao-, eli riisipontikkamaistelut. Matkamme kulki toinen toistaan jäätävämmillä täyteenahdetuilla kulkuvälineillä kohti Muang Ngoita, joka on Ou-joen varrella sijaitseva kylä johon ei vie autotietä. Kylä olikin onnistunut pitämään yllä mukavaa charmia, sillä tuolla maailmankolkalla oli niin tottunut joka puolella päristeleviin moottorivehkeisiin että niiden puutos oli jo eräänlainen kokemus. Muang Ngoissa otimme pääasiassa iisisti, lukuunottamatta eräitä laolaisia häitä, jotka päättyivät eräänlaiseen finanssikatastrofiin rahojen mystisesti kadotessa repussa olleesta lompakosta. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan. Mutta häät olivat hieno kokemus. Laosissa häissä lähinnä juodaan riisipontikkaa kolme päivää ja luukutetaan musiikkia niin kovaa kuin kaiuttimista lähtee. Eikä oikeastaan edes niin kovaa, vaan kovempaa. Ristiriitaisissa tunnelmissa matka jatkui jylhien jokimaisemien läpi kohti jälleen yhtä välietappia, Nong Khiaw'ia. Matkanteko Laosissa on vaikeaa, kun kaikki bussit lähtevät aina aamulla ja keskinopeus vuoristoisilla teillä voi olla jotain 20-30km tunnissa.

Kullanhuuhdontaa

Pienissä häissä indeed

Tähän väliin tehtiin käynti kuuluisassa Vang Viengissä. Kyllä, juuri se paikka joka on tupaten täynnä länkkäreitä mussuttamassa taikasieniä, vetämässä pilveä sekä ryyppäämässä alkoholia suurin mitoin, hoitaakseen oloaan aamulla diatsepaamilla. Vetonaulana kaupungissa toimii sisäkumeja vuokraava kartelli, joka kuskaa länkkärit joen yläjuoksua kohti ja sieltä voi ryhtyä sitten lillumaan kohti kaupunkia, pysähtyen lukuisilla matkan varrella olevilla rantabaareilla joissa on jos jonkinlaista veteenheittovempainta. Kunniamaininta annetaan kuitenkin lähtöpisteen vieressä olevalle luomutilalle ja sen lähi&luomuravintolalle. Ensi kerralla sinne yöpymään ja raikasta maatilaelämää viettämään! Sisärenkailu joessa oli ihan mukavaa, johtuen jälleen kerran siitä että olimme liikenteessä low seasonin aikaan. Lisäksi samalle päivälle sattui uudenvuodenkemut (joo, taas!) ja koko kylä länkkäreineen oli katsomassa bamburakettien ampumista. Samaa touhua kuin taannoin Ban Mae Lanassa (http://www.youtube.com/watch?v=iSAnUyd5oE0) mutta mittakaava oli isompi. Pari yötä täällä riitti meille. Ravintolassa istuminen ja frendien katsominen telkkarista päättymättömältä kasetilta alkoi ahdistamaan jo siitä kuullessa, mutta kun se oli oikeasti sitä. Kylmät väreet...

Se on raketti

Lopulta saavuimme pääkaupunki Vientianeen. Panu poistui seurastamme kohti Thaimaata, nauttimaan hyvästä ruoasta jota laolainen keittiö ei valitettavasti kykene naapurimaansa tavoin järjestämään. Vientiane oli uskomattoman pieni ja keskustaltaan kompakti pääkaupunki. Kaupungissa ei varsinaisesti ole hirvittävästi tekemistä, mutta pikku chillailuun se on omiaan. Tripadvisorissa oikeutetusti kaupungin ykköskohteena on COPE, joka tarjoaa kuntouttavia palveluita raajansa tai osan raajasta menettäneille Laosin asukeille. Mikäli asia tulee uutena tietona niin pistetään se heti framille: Laos on maailman eniten pommitetuin maa per capita. Vietnamin sodan aikaan tärkeä huoltoreitti Ho Chi Minh Trail kulki Laosin kautta ja Yhdysvaltojen ratkaisu sen katkaisemiseen oli pudottaa koko maa täyteen rypälepommia. Ja kun sanon täyteen, niin tarkoitan sitä. Laosiin pudotettiin keskimäärin yksi B-52 pommikoneen lastillinen joka kahdeksas minuutti, 24 tuntia vuorokaudessa, yhdeksän vuoden ajan 1964-1973. Laosiin pudotettiin enemmän pommeja kuin koko toisen maailmansodan aikana yhteensä. 260 miljoonasta pudotetusta pommista 80 miljoonaa jäi räjähtämättä, joskin tarkempi ilmaisu lienee "jäi odottamaan räjähtämistä".

Holy wars

Punainen piste = pommitustehtävä

COPE on hyvin koskettava kokemus ja se antaa varsin valaisevan kuvan Laosin edelleen kohtaamista ongelmista räjähtämättömien lentokoneesta pudotettujen kapitalismin lentolehtisten kanssa. Vierailukeskuksessa luodaan katsaus niin itse pommeihin, proteesien käyttöön ja valmistukseen kuin uhrien tarinoihin. Tarinat ovat hyvin dokumentoituja sanoiksi, kuviksi, installaatioiksi ja videoiksi. Vierailukeskuksen kiertämisen jälkeen on käytännössä mahdotonta olla tukematta tätä mahtavaa työtä jota COPE tekee räjähdyksissä sekä liikenteessä vammautuneiden ja synnynnäisesti apuvälineitä tarvitsevien hyväksi. Myymälän humoristisesti ja tyylikkäästi asiaan suhtautuvat tuotteet ovat omiaan auttamaan tätä rahallista tukemista. COPE ottaa vastaan myös lahjoituksia sekä vapaaehtoisia, lähinnä ortopedejä, fysioterapeutteja sekä ortoosien ja tukien valmistajia kaivataan.

Real fruit of war

Ilmaveivipyörä!

Samppa ja minä saavuimme Pakseen. Jälleen, en tiedä kuinka monennen kerran, mitäänsanomaton kaupunki. Auringonlasku ja iltaoluet Mekongin varrella oli ihan ok. Tässä meidän oli mahdollisuus lähteä vielä kerran länkkärihumuun, kuuluisalle 4000 Islandsille Mekongin suistoon. Jäi kuitenkin väliin. Yhteisellä päätöksellä otimme suunnan Kambodžaan ja myöskin yhteisellä päätöksellä viettää jälleen aikaa omissa oloissamme. Olimme sen ansainneet. Kambodžasta myöhemmin.


Mekong.

Viljami: Songkran & Mae Hong Son loop

Since my previous blog entry I've been to quite a few places and with a strong intention of actually picking up with the blog frequentness I'm taking you on a journey through space and.. Oh well.. Northern Thailand and time.
Viimeisimmän blogipäivitykseni jälkeen on Aurajoessa ehtinyt virtaamaan sen verran priiskaloi että on aika tuoda arvon lukijakunta (oikeastaan kirjoitan tätä eniten itsekkäistä syistä, koska täten matkapäiväkirjaa tulee edes jollain lailla pidettyä) mukaan halki Pohjois-Thaimaan ja ajankulun, aina toukokuun kynnykselle asti.

I hope that you have read my previous blog entry which was a somewhat effort to try to make a difference with the little resources I had. Since that day with Rejoice I dipped to a 100% traveller-mode by hanging out with all sorts of cool people from my guesthouse from all around the world. The main spectacle for those days in Chiang Mai was the famous Songkran, or Thai New Year. The whole city of Chiang Mai and the countryside around it engages in a four-to-seven days of rigorous water fighting. To say that I felt 20 years younger those days is probably the easiest way to put to words how much fun I had. Having said that, boy do I fell old now!
Obviously I only have a limited amount of pictures due to being soaking wet all the time, but here are some late Sunday night shots when the celebration was at least officially over and also a picture of the kids having a good time at the restaurant I used to frequent daily.

Toivottavasti olet jo lukenut edellisen blogipäivitykseni. Se on paras teksti jonka olen koskaan kirjoittanut. Jopa parempi kuin lukion toisella luokalla kirjoittamani 88 pisteen suoritukseksi arvioitu runoanalyysi, josta olen edelleen erityisen ylpeä. Rejoicen parissa koetun "sen-vähän-minkä-voi"-kokemuksen jälkeen käänsin itseni 100% travellerimoodiin, hengailin ja vietin hyvää aikaa guesthousen muun vierasväen kanssa, sekä tarttui niitä muitakin tuttavuuksia matkaan, maanosista vain Etelä-Amerikka ja Antarktis jäivät vaille edustusta. Niiden päivien aikana Chiang Maissa juhlittiin thaimaalaisten uuttavuotta Songkrania. Käytännössä tämä tarkoitti neljästä seitsemään päivään kestävää, kaiken valoisan ajan jatkuvaa armotonta vesisotaa Chiang Maissa ja ympäröivällä maaseudulla. Muuallakin Thaimaassa sitä juhlitaan, mutta Chiang Main karkelot ovat maankuulut.
Kuvia ei pahemmin ole, sillä halusin suojella upiuutta kameraani sillä kaduilla kävellessä pystyi olemaan varma, ettei viiden minuutin jälkeen ole kuivaa vaatekappaletta päällä. Ohessa kuitenkin kuvia sunnunai-illalta, jolloin kinkerit olivat jo virallisesti loppu sekä vakioravintolani edustalla tapahtuvaa Songkranjuhlintaa.




After Songkran I headed out for the Mae Hong Son loop. It's a route of some hundreds of kilometers of paved road that takes one through the hills and jungle that holds the Thailand-Burma border in it's grasp. Along with tens of different hilltribes and some pretty cool caves.
First I headed to Soppong to see the Tham Lod Cave, which was a nice cave indeed! The openings inside were so big that the caverns just seemed like a dark sky above you. At dusk there was also tens of thousands of birds flying in to spend the night in cave. Later the bats would come out but I didn't stay to see them leave on their nocturnal blood sucking. Also climbed a steep hill called Big Knob to get a view of the area.

Songkranin jälkeen suuntasin kohti Mae Hong Sonin kierrosta, joka on joitakin satoja kilometrejä asfalttitietä Thaimaan ja Burman rajaseuduilla. Seasta löytyy myös kymmenittäin kukkuloilla asustavia heimoja sekä luolia.
Ensimmäinen pysäkki löytyi Soppongista, jossa kävin Tham Lodiksi ristityssä luolassa. Yöpaikkani omistaja ja perustaja, John Australiasta oli ystäviensä kanssa viettänyt vuosikausia tutkien ja löytäen lähistön luolia. John oli myös kirjoittanut kirjan kolmestakymmenestä elinvuodestaan Thaimaan ja Burman rajalla. Tarinoita riitti murhista, aseellisista yhteenotoista ja huumebisneksestä aina terassin alla asuneeseen kobraan joka söi koiranpentuja.

Tham Lod oli näyttävä näky stalagmiitteineen.. Eiku mitä ne on? No ne tippukivet. Ja monesti silmän tavoittamattomiin nousevan katon myötä. Luolalla oli pituutta miltei kaksi kilometriä. Auringonlaskun aikaan kymmenettuhannet pääskyt lensivät luolaan sisään päivän päätteeksi, myöhemmin lepakot tekivät vuoronvaihdon ja lähtivät yöllisille seikkailuilleen. Jälkimmäistä en jäänyt seuraamaan.

These couple of days I travelled with a very brave Spanish woman called Diana. She had been travelling 7months already and started her journey from New Zealand and Australia. The cool thing was that she barely knew English when she set off and now she was getting more and more fluent with it. That takes an enourmous amount of guts.
With Diana we stumbled upon a local New Years festival where the various hilltribes around the small town of Soppong gathered to the village of Ban Mae Lana. I made a small video of the festivities with this (crappy) iPad: http://www.youtube.com/watch?v=iSAnUyd5oE0
Nämä muutamat päivät reissasin erittäin rohkean espanjattaren Dianan kanssa. Hän oli aloittanut matkansa seitsemän kuukautta aiemmin Uudesta-Seelannista ja Australiasta vailla juurikaan mitään englannintaitoa, joka oli nyt kehittynyt jo hyvin sujuvaksi. Hatunnosto sille rohkeudelle!
Dianan kanssa löysimme itsemme Shanien uudenvuodenjuhlista Ban Mae Lana -nimisestä kylästä. Viihdyimme auringonlaskuun saakka ainoina ulkomaalaisina. Hitto, olimme varmaan ainoat ulkopaikkakuntalaisetkin! Tässä video juhlallisuuksista, olkaa hyvä ja nauttikaa paperinpainoksi sopivan iPadin tuotoksesta: http://www.youtube.com/watch?v=iSAnUyd5oE0

From Soppong we jetted with a local bus/pickup truck with seats to Mae Hong Son which was a bit dull. One night was enough to teach that you need to ride and know how to ride a motorbike in order to actually see something in the countryside. We continued to Mae La Noi the very next day where there was once again some festivities that seemed very much follow us. Nothing extraordinary this time, though. In Mae La Noi we stayed at a nice resort which was more than welcome after all those dormitories and guesthouses.
A short motorbike ride away there was a cave, and before I even noticed it myself I was driving 40 km/h in front of the resort with resort's employees' motorcycle. Thankfully I kept my concentration so fully on the driving that it was all the way at the cave that I did realize what I just had done. Fear and excitement kicked in at the same time and I had shivers all over me for a while.
From Mae La Noi we continued back to Chiang Mai with a bus stuffed with people and poor ventilation. I'd rather forget that trip. Having reached Chiang Mai, Diana left for Bangkok to travel with her friends and I went back to the good ol' Ben Guesthouse. The next day I spent at a Thai cooking class taking place at a farm. That was tons of fun. My royal solitude ended at the shores of Mekong, where Samuel, Panu and myself had Finnish reunion. That means we had a handshake and a beer. Next day we continued on to Laos, the country with the unfortunate title of The Most Bombarded Country in the World (per capita).
Soppongista matka jatkui mitäänsanomattomaan Mae Hong Soniin. Yksi yö siellä riitti tajuamaan, että ilman mopoa sekä ajotaitoa mopolla, ei näe mitään. Siirryimme Dianan kanssa eteenpäin kohti etelää, Mae La Noihin. Sieltä löytyi jälleen yhdet kyläjuhlat, joskin huomattavasti laimeammat kuin Ban Mae Lanassa. Asustimme hieman ökyisässä resortissa, joka olikin hyvää vaihtelua dormeihin ja guesthousseihin.

Lähistöltä löytyi luola, joka oli mopomatkan päässä. Ennenkuin itsekään ehdin tajuamaan mitä tein, ajoin jo resortin edustalla kaksipyöräisellä rakkineella neljääkymppiä. Resortin työntekijä lainasi omaa mopoaan ja keskittymällä tiukasti ajamiseen tajusin mitä tein ja tajusin pelätä vasta kun saavuimme luolalle. Pienet tärinät siitä tuli.
Mae La Noista suuntasimme ahtaassa ja kuumassa paikallisbussissa takaisin Chiang Maihin. Diana lähti kavereitaan vastaan Bangkokkiin ja minä lähdin takaisin tuttuun Ben Guesthouseen. Illalla kävin syömässä ja SAUNOMASSA(!) Rejoicen Alanin luona. Viimeisen päiväni vietin tutustuen farmilla thaimaalaisen kokkauksen saloihin, oli mahtava päivä. Lopulta ylhäinen yksinäisyyteni loppui, ja Samppa sekä Panu löysivät tiensä Laosin rajalle. Otimme oluet Mekongin rannalla ja matkasimme kohti maailman eniten pommitettua maata (per capita).



- Posted using BlogPress from my iPad

Elämänmenoa Malesiassa

Hellien halien jälkeen erosimme Viljamin kanssa ja matkani jatkui kohti Kuala Lumpuria. Matka Manilan keskustasta Kuala Lumpuriin oli pitkä ja raskas. Unettoman yön ja 9 tunnin reissaamisen jälkeen saavuin vihdoin Airasian lentokentälle, josta lentoni lähti Kuala Lumpuriin. Malesian puolella hommaat alkoivatkin toimimaan huomattavasti sutjakkaammin. Ei ylimääräisiä säätöjä eikä alituista tunnetta, että joku yrittää huijata sinua tavalla tai toisella. Tunnin lentokenttäbussin jälkeen saavuin Kuala Lumpurin keskustaan, josta suuntasin Chinatowniin etsimään majoitusta. Vaellettuani hieman kauemmas Chinatownin pääkadusta löysinkin kohtuuhintaisen majapaikan, huone näytti tosin siltä, että siellä oli vuosien varrella tehty jotain aivan muuta kuin nukuttu.. Väsymys kuitenkin voitti ja varasin huoneen pariksi päiväksi. Kunnon yöunien jälkeen olikin aika valmistautua ottamaan vastaani kaveriani Panua, jonka lentokone laskeutuisi illalla. Melkein vuorokauden matkaamisen ja aikaeron takia Panu olikin aika pyörällä päästään saavuttuaan Kuala Lumpurin trooppiseen ilmastoon. Saavuttuamme hotellille oli kuitenkin aika kaivaa esiin kaivatut suomentuliaiset: salmiakki, jallu ja kannettava tietokoneeni. Siinä sitten vaihdettiin kuulumisia, syötiin hyvin ja naukkailtiin yönaukut jallusta.

Seuraavana päivä meni Kuala Lumpuriin tutustuessa. Kaupungin hyvin toimiva junaverkosto tekikin kaupungissa kiertelyn helpoksi. Kaupunkikuva oli sekoitus Aasialaista ja Eurooppalaista arkkitehtuuria. Kaduilla kävellessä aika selväksi kävi, että täällä tehdään rahaa ja paljon. Pukumiehiä käveli harva se hetki vastaan ja pilvenpiirtäjien konttoreissa töitä tehtiin lähes ympäri vuorokauden. Kaupunki onkin yksi Kaakkois-Aasian tärkeimmistä taloudellisista keskuksista. Illan suussa tapasimme mukavan herrasmiehen Eddien Indonesiasta. Eddie oli tuonut tätinsä hoitoon Kuala Lumpuriin, koska Indonesian sairaalojen taso ei ole kovin kehuttava. Eddie osoittautuikin oikein lupaavaksi hierojaksi ja siinä sitten Panu ja Eddie vaihtoivat hierontatietoja ja –taitoja keskenään. Kellon lyödessä kahta yöllä olikin jo pakko pyytää nukkumarauhaa.

Aamulla sama mies odotteli jo hotellin aulassa meitä. Yhteisen aamupalan jälkeen lähdimme kylille ostoksille ja Eddie vihdoinkin omille teilleen huikaten perään, että illalla nähdään taas. Ja niinhän sitä nähtiin.. Mukava mies, mutta rajansa kaikella. Siinä vaiheessa, kun mies pyysi aulasta itselleen peiton ja asettui sänkyjemme väliin nukkumaan, alkoi mittani täyttymään ja kehoitin ystävällisesti miestä antamaan hieman yksityisyyttä. Vihdoin Eddiekin tajusi lähteä omaan majapaikkaansa. Aloimmekin Panun kanssa suunnittelemaan illan kujeita. Tavaksihan kun oli jo Viljamin kanssa päässyt muodostumaan, että suuren cityyn saavuttaessa yöelämä täytyy tsekata. Päätimme lähteä illalla katsastamaan kaupungin livemusiikki tarjonnan. Lätkiessämme korttia aulassa joukkoomme liittyi kenialainen kaunotar, Christina. Kolmistaan lähdimme kylille pyörähtämään. Ilta meni mukavasti elämäntarinoita vaihtamalla ja Christinan ostamille tequilashotteille tuulensuojaa tarjoamalla. Pikkutuntien saapuessa Christina kaappasi Panun afrikkalaisen rytmin saloihin, jonka jälkeen tanssilattia tihkui erotiikkaa. Pilkun tultua vielä virtaa täynnä oleva pariskunta ja väsynyt reissumies lähtivät kohti hotellia, jossa tiemme erkanivat.

Seuraavana aamuna ak. sai nauttia kaipaamastaan yksityisyydestä. Päivällä saimme raahattua itsemme KL:n  452 metriä korkeille kaksoistorneille vain saadaksemme kuulla, että kaikki tämän päivän liput torneihin oli loppuunmyyty. Harmiksemme emme päässeet kävelemään torneja yhdistävää siltaa Sean Conneryn jalanjäljissä. Illastimme vielä viimeisen kerran Eddien kanssa ja toivotimme puolin ja toisin hyvät matkat. Myöhemmin illalla Christinan ehdottaessa uutta bileiltaa ak. ilmoitti, että näin oman keski-iän kauan aikaa sitten ohittaneena yksi ilta riittänee. Niinpä Panu ja Christina saivat selvitä keskenään illan riennoista..

Sunnuntai aamuna alkoikin päässä jo soimaan yölintu: "tää on liian suuri city, päätös pikkuhiljaa iti, nämä tomut jaloistani lakaisen" Varasimme bussin illaksi Kuantaniin, jossa tekisimme hieman vielä ostoksia, jonka jälkeen matka jatkuisi Mersingin kautta Pulau Tiomanille..

Kuantaniin saavuimme keskellä yötä ja jo alkumetreillä tuli fiilis, että täältä on päästävä pois ja pian. Rotta- ja torakkayhteiskunnat pyörivät jaloissa, lepakkojen karmeat kirkaisut ja ilolintujen kuiskuttelut saivat selkäkarvat pystyyn.. Kolmen hotellin ja yhtä monen täynnä olevan kyltin jälkeen aloimme jo miettiä, että pitäisikö mennä bussiterminaalin ja ottaa seuraava kulkuneuvo kohti etelää. Päätimme vielä kokeilla muutamaa paikkaa. Seuraavaan majatalon pimeitä likaisia portaita ylös kavutessamme Panu totesi: ”Täällä edes minä en suostu yöpymään” Tämän jälkeen päädyimme kysymään neuvoa epäilyttävästi näköiseltä pariskunnalta. Heidän neuvojen turvin löysimme hotellin, johon uskalsi astua sisälle. Respan ukko totesi, että huoneita on tasan yksi jäljellä ja hintakin tuntui kohtuulliselta tai yllättävän halvalta n. 4€/per ukko. Rappuita kavutessamme ehdimme jo miettimään että, mitähän se respan äijä tarkoitti sillä, että huone sijaitsee vanhassa siivessä. Pian vastaus selvisikin, kun kohtasimme portaissa yhden vanhan siiven vikkelistä rotista. Huoneen nähtyämme päätimme, että valot pysyvät päällä ihan jo pelkästään lutikoiden takia. Koiran unien jälkeen päätimme, että nyt täytyy löytää majapaikka, jossa uskaltaa nukkua pimeässäkin maksoi mitä maksoi.. Päivänvalossa kaupunki näyttikin jo hieman paremmalta ja onnistuimme löytää huoneen, jonka hygieniataso tyydytti meidät. Päätimme tehdä tarvittavat ostokset, jonka jälkeen karistaisimme Kuantanin pölyt jaloistamme ikuisesti..

Aamulla otimme bussin Mersingiin, josta varasimme lautan Pulau Tiomanille, Air Batangin kylään. Saarella Kuantanin epämiellyttävät kokemukset huuhdottiin alas verovapaiden oluiden avulla. Iltahämärissä huomasimme, että moskiittoverkomme sisällä oli useampikin elävä olento ja aamulla kaikki muut paitsi kaksi elävää olentoa olivat saaneet yön aikana mahansa kylläiseksi. Tämä johti välittömään majapaikan ja kylän vaihtoon. Seuraavana päivänä tutustuimme Pulau Tiomanin suurimpaan kylään Tekekiin, jossa lukuisat verovapaat kaupat tarjosivat hyvät shoppailumahdollisuudet.

Aamulla päätimme lähteä saaren itäpuolelle, jossa olisi Juaran, surffiaalloistaan tunnettu kylä. Kylään meni 2 reittiä: autolla 10 min tai 2 tunnin vaellus viidakon läpi. Valitsimme arvatenkin jälkinmäisen. Jo alkutaipaleilla, ennen varsinaista viidakkoa, tapasimme reilusti yli puolenmetrisen varaanin tien poskessa. Tämä pisti ajatuksemme vaeltelemaan mitähän kaikkea se viidakkovaellus tuokaan tullessaan. Itse vaellus osoittautui, yli 30 asteen helteessä, yllättävän rankaksi koitokseksi. Viidakko oli sitä mitä jo sanaa lupaa eli tiheää kasvustoa elämää kuhisevineen äänineen.. Kohtaamisemme Pulau Tiomanin monipuoliseen faunaan rajoittui ainoastaan etanoiden, pienten liskojen, lukuisten lintujen ja hyönteisten kohtaamiseen. Ainoa kohtaamisemme suurempien nisäkkäiden kanssa tapahtui matkan puolivälissä, jolloin jouduimme makakiapinoiden piiritykseen. Yhtäkkiä yläilmoista alkoi lennellä hedelmiä tai jotain vastaavan kokoisia esineitä. Puiden latvustoissa emme kuitenkaan erottaneet mitään, mutta ajatus siitä, että 30 metristä heitetty mango osuu kuulaan, pisti laittamaan ripeästi jalkaa toisen eteen.

Juaraan saapuessa tiesimme, että täällä ihmisen on hyvä olla. Idyllinen paratiisi keskellä ei mitään. Majoituimme majataloon, jota piti herttainen paikallinen pariskunta. Monsuunikauden ollessa lopuillaan aallot olivat hiipuneet ja toiveet surffaamisesta täytyi jättää tuonnemmaksi. Päivät kuluivat uidessa, kalastellessa, paikallisten jalkapallo-tennis otteluita seuraten ja hyvästä ruoasta sekä juomasta nauttien. Kalat jäivät mereen meidän kalastustaidoilla, mutta maine saatiin sentään pelastettua 10-vuotiaan pikkupojan lahjoitettua meille nipun meriahvenia. Siinä sitten pojat ylväinä kävelivät saaliineen paikalliseen ravintolaan, jossa kokki loihti meille maukkaan currykastikkeen meriahventen kera ja hinta tuli vaivaiset 2 €!

Päivästä vaihtuivat toiseen ja viidennen päivän jälkeen oli aika pakata rinkat ja lähteä kohti saaren länsipuolta, koska kaikki lautat mantereelle lähtivät siltä puolelta. Myöhästyimme niukasti päivän viimeisestä lautasta ja päätimme kuluttaa päivämme snorklailemalla trooppisten fisujen seassa.

Seuraavana aamuna lautta vei meidät takaisin Mersingiin, josta otimme bussin kohti Thaimaata. Illalla pidimme yön mittaisen paussin Kuala Terengganussa. Aamulla jatkoimme matkaa Malesian ja Thaimaan rajan lähistöllä sijaitsevaan Kota Bahrun kaupunkiin. Tarkoitus oli tuhlata jäljellä olevat malesian ringgit ja lähteä ylittämään rajaa, mutta sattuma puuttui peliin lähtöaamua edeltäneenä iltana. Istuimme hostellimme yhteisissä tiloissa ikivihreitä kuuntelemassa, kun paikan omistaja ilmestyi paikalle kahden kaverinsa ja Bombay pullon kanssa. Totesin pojille, että teidäthän on aivan erinomaisella maulla varustettu. Meilläpä sattui löytymään Pulau Tiomanilta ostettu identtinen pullo. Niinpä alkoi seurustelu hyvien juomien kera ja jo parin naukun jälkeen olimme luvanneet lähteä seuraavana päivänä häiskien kanssa viereiselle saarelle juhlimaan.

Seuraavana aamuna seurueemme lähti kohti Perhentian saaria. Kuskina toimi timanttikaupan pitäjä Ju, apukuskin paikalla oli majatalomme isäntä Matt ja takapenkillä istuivat suomalaiset hullttiopojat ja elämäntapataiteilija Kodai. Tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme Perhentianin saarien itäosiin, jossa epäonneksemme sattui olemaan aivan liikaa turisteja meidän makuun. Tuntui siltä, että olisimme tulleet keskellä jotain selviytyjät ohjelmaa, jossa kauniit ja rikkaat vaihtelevat kuulumisia koreine drinkkeineen. Ainoat ongelmat tuntuivat olevan rusketusrajat ja jäiden liian nopea sulaminen. Onneksi Kodain kantama painava kapsäkki sisältöineen tarjosi lievitystä tuskaan. Pahvilaatikosta paljastui 40 pulloa apinamehua eli paikallista tummaa rommia, joka on aivan taivaallisen makuista colan kanssa. Aloimme siltä seisomalta siemailemaan terassillamme apinamehua samalla laittaen kalastuskamoja kuntoon. Auringon laskun aikaan tallustimme saaren toiselle puolelle ihailemaan auringonlaskua, joka värjäsi taivaan oranssinpunaiseksi. Kokeilimme samalla narrata iltapalaa merestä, mutta jo totuttuun tapaan kalat vieheistämme vähät välittivät. Illalliseksi nautimme haita ja piikkirauskua lempeäntulisessa tomaattikastikkeessa, jonka jälkeen eilinen alkoi painamaan jaloissa. Vetäydyimme majaamme kuuntelemaan musiikkia. Olimme jo valmiita jättämään illan riennot väliin, kun Kodai ja Ju ilmestyivät ovellemme ja houkuttelivat meidät mukaansa katsomaan livemusiikkia. Saavutuamme saluunaan saimme istua valmiiksi katettuun pöytään: pari pulloa apinamehua, 1l tequilaa, 1l vodkaa ja ämpärillinen jäitä. Eihän näillä eväillä ilta voisi millään epäonnistua. Juomat katosivat hyvää tahtia pöydältä ja suomalaistenkin väsymys vaihtui iloiseen hiprakkaan. Bändi soitteli 80- ja 90-luvun rock klassikoita ja yleisöstä ketä tahansa, joka omasi musikaalisen lahjan, pääsi lavalle esiintymään. Eikä aikakaan kun Kodai yllätti meidät hyppäämälle lavalle kitaransa ja huuliharppunsa kanssa. Mieshän oli suorastaan ilmiömäinen herkkien balladien esittäjä. Aasian oma Neil Young oli löytynyt. Panukin innostui siinä määrin esityksistä, että putosi jammatessaan kaiteen yli, mutta onneksi hiekka oli pehmeä alusta ja naarmuilla selvittiin. Puolen tunnin kuluttua mies olikin jo k.o. by monkeyjuice. Ak. jatkoi muun seurueemme kanssa maailman parannusta pikkutunneille saakka.

Seuraavana aamuna olotila ei ollut kehuttava ja huomasimmekin, että eilinen oli tehnyt aika lovin lompakkoomme. Suomalaista sketsisarjaa lainaten: ”rahat juotiin se on meidän hurja luontomme”. Jätimme siis haikeat jäähyväiset Kodaille, Julle ja Mattille. Nyt vihdoin pääsisimme Thaimaan puolelle. Malesia jätti taakseen eritäin maukkaat ruoat, ystävälliset sekä avuliaat ihmiset ja kauniit paratiisissaarensa.