Modernit viikingit paholaisen syleilyssä.

Selvittyämme Paraguasta Argentiinan puolelle monen mutkan kautta. Päätimme lähteä suunnistamaan kohti Iguacun kuuluisia putouksia. Legendan mukaan putoukset ovat saaneet nimensä siitä, kun jumala aikoi mennä naimisiin viehättävän naishenkilön kanssa, joka oli nimeltään Naipi, mutta Naipihan viis veisasi Jumalan aatoksista ja päätti paeta rakastajansa Taroban kanssa kanootilla Iguacu jokea pitkin. Tästä helkkarin vihaisena Jumala halkaisi joen kanootin kohdalta luoden näin vesiputoukset ja tuomiten rakastavaiset ikuiseen kadotukseen. Aika katkera kaveri mun makuun. Todellisuudessa putoukset syntyivät tulivuorenpurkauksesta muodostaen 1,5 kilometriä pitkän kaistaleen, jonka matkalle mahtuu kunniotettavat 275 vesiputousta ja korkeimmillaan putous yltää n. 80 metriin.

Putouksille päästyämme havaitsimme olevamme aivan liian myöhässä ja noin 40 euroa köyhempiä kumpainenkin. Päätimme siis kivuta isoimmille kuohuille eli suoraan paholaisen kurkkuun aluksi ja siitä sitten jatkaa ekologisen paattireissun myötä alapuolella oleville putouksille. Kuvat pääputouksilta tulivatkin jo julkaisuun ja alaosan putouksista sekä niiden alapuolella sijaitsevalta San Martin saarelta jäväät tulematta, koska pistivät puiston nokkamme edestä kiinni. Paholaisen kurku oli vaikuttava näky koko komeudessaan. Se näytti pohjattomalta kurkulta, joka on valmis viemään mennessään kaiken sinne eksyvän. Sateenkaari täydensi näkymää vesipisaroiden viilentäessä ylösnousun aikana kuumiksi käyneitä tunteitamme. Ekologisesta paattireissusta ei jäänyt kuin paha maku suuhun. Näimme muutamia lintuja ja yhden kissan kokoisen kaimaanin, jonka elinvoimaisuudesta ei voinut olla aivan varma. Paattiretken meille myynyt kaveri lupasi vielä ennen lähtöä, että kerkeämme vielä alaosan putoksillekin. Tapasimme kaverin paluumatkalla portille. Viljami siinä sitten totesi happamana, että ei ollut sitten portit auki! Ei ne kaverin pahoittelut siinä paljon mieltä enää lämmittäneet. Iguacun putouksille havitteleville voisikin antaa ohjeen varata aikaa ja rahaa runsaasti. Pelkästään jo Argentiinan puolella saa hukattua 2 kokonaista päivää ja ison summan rahaa kaikenlaisiin aktiviteetteihin. Ja jos aikaa on tarpeeksi, niin tsekkaa putoukset Brasilian sekä Argentiinan puolelta ja jätä Paraguan kaupunki Ciudad Del Este väliin, jos et ole etsimässä ak-47 tai pussia ganjaa paikallisesta mustasta marketista, joka kuulemma kaupungissa elää hyvinvoivana..

Loppuilta menikin sitten suomalaisen tyylin hyvästä oluesta ja Fernet Brancasta päihtyneenä 3 jenkin, sveitsiläisen ja kolumbilaisen kaverin seurassa. Meidät ristittiinkin moderneiksi viikingeiksi ilmeisesti epämääräisestä ehkä hieman pelottavasta ulkomuodostamme johtuen. Veli Viljami päätti vielä nostaa statustamme briiffaamalla puolisen tuntia talvi- ja jatkosodasta. "Suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä"

Aamuyöstä vihdoinkin hanaveden juominen jo kolmessa eri Etelä-Amerikan maassa sitten kostautui ja siitä lähtien ak. on tiivisti viettänyt aikaa paikallisissa banjoissa. Onneksi olimme sentään varanneet todellisen luxusbussin Buenos Airesiin banjon kera. Kyllä expressbussilla on paljon opittavaa. Penkit sai täysin vaakatasoon lisäksi ne olivat leveät ja erittäin mukavat. Lisäksi varusteisiin kuului tyyny, viltti, silmälaput, kampa, käsien desinfiontilappu, hammasharja ja -tahna. Töllötin oli tietysti edessä ja amerikan roinaa pyöri tasaiseen tahtiin (tosin teknisistä ongelmista johtuen ilman ääniä). Palvelukin alkoi oikein lupaavasti, kun renkipoika tarjoili heti alkuun suklaamakeisia ja limonaadia. Pääruokaa saimme kylläkin odottaa hieman liian kauan, mutta lopulta sieltä sitten tuotiin eteen ihan mukiinmenevä ruokaa pihvien kera ja kyytipojaksi edellisiltana hyväksi havaittua paikallista guilmess olutta. Lopuksi tarjoilija vielä poksautti korkin auki ja hieman kuivahkoa kuivaria saatiin yömyssyksi. Niin se Buenos Aires siitä sitten lähestyi.

Lopuksi voisi todeta, että vesissä on eroja!

Ja sitten oli vain yksi..

Sampan hyvinvointi on kärsinyt kolauksen ilmeisesti argentiinalaisen vesijohtoveden johdosta. Mies on viimeisen 1,5 vuorokautta mennyt suolistonsa ehdoilla ja siihen on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Tällä hetkellä olemme hostellissa Buenos Airesissa ja menossa on pahempi hetki, Samppa on vuoteen omana ja lähdin yksin metsästämään lounasta. Mikäli jaarittelu ja tylsämieliseltä tuntuva asioiden havainnointi ja niiden pohdiskelu ei ole sinun juttusi, niin älä lue pidemmälle sillä tämä bloggaus on hyvinkin Routalempimäinen.

Yksin on välillä hyvä olla. Ei siten, että yhteiselomme tien päällä olisi olisi jotenkin sietämätöntä, vaan sitä vaan kaipaa niitä omia hassuja ajatuksia ja sitä tunnetta että nyt on pärjättävä yksin. Mitään suuria sankaritekoja tai -tarinoita ei kyllä viimeiseen pariin tuntiin mahdu, mutta verkkaista elämän havainnointia sitäkin enemmän.

Siesta, se on jännä. Lämpimien, suorastaan tukahduttavan kuumien maiden tapa säästyä uuvuttavimmilta keskipäivän tunneilta. Kokonaiset maat pysähtyvät ja kaduilla liike vähenee. Kävelin hostellilta muutamien kortteleiden päähän Buenos Airesin Chinatowniin syömään ja matkan varrelle osui yksi kaupungin monista hyvin kauniistaa ja hyvin ylläpidetyistä puistoista. Turkulaisena puistokaupungin asukkina koin heti suurta mielihyvää tämän kaupungin vehreyden huomattuani. Puisto oli täynnä siestaa viettäviä ihmisiä jotka makoilivat puiden varjoissa, kivenheiton päässä kulkeva liikenne tuntui kaukaiselta ja hiljaiselta. Vaikka näytänkin valkonaamana paikallisista helposti erottumaan niin ihmiset eivät pahemmin minua huomioineet. Ehkä buffi piraattirättinä, vanhassa t-paidassa ja shortseissa liikkuva mursuviiksi ei ole niin normaalista poikkeava näky. Paikallinen kylähullu toki tuntui minuun kiinnittävät huomiota, mutta saattaa myös olla että hän hoki kaikille vastaantulijoille samaa "Papi Papi! Aya aya!" -mantraansa samalla intensiteettillä kuin minulle.

Chinatownit ovat jännittävä ilmiö suomalaisen näkökulmasta. Kävin ennen lähtöä Turun Varissuolla Itäkeskuksessa ja sinne on kertymässä suomalaista chinatownia, kun ulkomailta tuttu liiketiloissa hengailevien liikkeenharjoittajan ystävien ja sukulaisten puheensorina kantautui yhdestä jos toisestakin liikkeestä. Tämän kaupungin Chinatown, Barrio Chino vietti myös siestaa lukuunottamatta itämaista tuotteita myyviä marketteja, muutamaa ruokapaikkaan ja lukuisia krääsäliikkeitä. Krääsäliikkeestä tarttui mukaan esine, jollainen minulla oli ollut lapsuuskodin pöytälaatikossa vuosia käyttämättömänä, mutta nyt koin sitä ehkä vielä tämän matkan aikana tarvitsevani. Kuuluisaa tiikerisalvaa, jonka pitäisi toimia hyttysenpistoihin, päänsärkyyn ja lihaskipuihin..

Ruokailua varten tarkistin parikin paikkaa, lounasaikaan näytti olevan tarjolla menu ejecutivo, joka sisälsi alkuruoan, pääruoan ja juoman. Halvin tällainen löytyi ravintola Ciudad Exquisita, päättelin nimen tarkoittavan suomeksi kiellettyä kaupunkia. Hintaa varsin tukevalle, mutta edelleenkin hyvin vähäisesti maustetulle (kertaakaan ei ole vielä tullut oikeasti tulista ruokaa täällä vastaan) tuli 25 paikallista ränkylää, eli 4,5 euroa. Samppa koki ylösnousemuksen ja on jätän arvon lukijat odottamaan jännittävää selostusta argentiinalaisesta bussimatkustuksesta, joka antaa täysin uuden merkityksen sanoille "siististi cool".

Iguazzu Falls

There are no words to describe the massive beauty of the Iguazzu Falls. Let the pictures do the talking. Also, We met some cool guys from the US and Switzerland and got drunk. Win. More text later.

Puolivahingossa Paraguayhin

Ennen lähtöämme monet kokeneet reissuruunat ja -tammat kannustivat välttämään liikoja etukäteissuunnittelmia. Täysin suunnittelemattomaan matkantekoon emme kuitenkaan ryhtyneet, vaan ensimmäinen kuukausi on lentolippujen ja Tulimaan tahdittama. Pieniin sooloiluihin kuitenkin on aina varaa ja saavuttuamme Brasiliaan Foz de Iguazuun tajusimme Paraguayn löytyvän yhden sillanylityksen päästä.

Ystävyyden siltana tunnettu betonirakennelma yhdistää Brasilian ja Paraguayn. Hyppäsimme aamulla paikallisbussiin ja köröttelimme kohti rajaa. Olemattomalla portugalin taidolla (eli lyömällä nyrkissä olevaa kättä avoimeen käteen samalla todeten "Passport! Stamp!") saimme viestittyä bussikuskille halumme pysähtyä rajalla muodollisuuksia varten. Ja pysähtyihän se bussi. Toki jäämättä meitä odottelemaan kuten olimme olettaneet, mutta vahinko ei ollut kovinkaan kova, matkan maksaessa alle euron ja kaikkien tavaroiden ollessa selässä eikä esimerkiksi paikalta porhaltaneen paikallisbussin kyydissä. Ystävyyden sillan ylitettyämme meitä odotti Etelä-Amerikan unohdettu maa, Paraguay.

Paraguay oli aikamoinen kokemus naapurimaan Brasilian vaurauden jälkeen. Etelä-Amerikan toiseksi köyhin maa avautui aivan järkyttävänä ostoshelvettinä, joka täytti katumyyntikojuineen, liikkeineen ja ostoskeskuksineen kaiken alleen ensimmäisen 10 x 10 korttelin matkalla. Brasilialaisen matkaavat tuohon moto-taxien, taksien ja autojen täyttämään likakaivoon ostamaan vaatteita, elektroniikkaa ja käytännössä kaikkea joka syystä tai toisesta on Brasseissa kallista, ainakin teippirullat näyttivät olevan miltei joka kojun valikoimissa.

Mieltä ja kehoa kuumottanut yösijan etsintä päättyi Hotel Pablitoon linja-autoaseman lähelle. Hintaa yölle tuli 47000 guarania, eli n. 8 euroa kahdelta hengeltä. Huoneetkin olivat hinnan mukaisia, ensimmäisen huoneen katosta paistoi päivänvalo, mutta huone johon lopulta majoituimme oli ainakin katosta paistavasta päivänvalosta vapaa. Ja ensimmäisenä yönä kyseessä oli kolmen hengen huone kunnes Samuel yöllisellä interventiollaan, jossa käytettiin apuna Viljamin kenkää, riisti hengen tulitikkuaskin kokoisella torakalta.

Ciudad del Este oli hyvinkin rauhaisaa perähikiää Paraguayn itäisillä perukoilla kunnes joku keksi rakentaa sinne hiton ison padon (eng. One f'n big dam). Itaipun vesivoimala on tätänykyä Kiinan surullisenkuuluisan padon jälkeen maailman toiseksi suurin pato. Vuonna 2008 kaikki muut energiantuottajat jäivät taakse kun Itaipu puski linjoille yli 93 miljoonaa megawattia tunnissa. Itaipu tuottaa koko Paraguayn sähköstä 75 prosenttia ja jos se ei ole vielä tarpeeksi kova luku, niin poijjaat padollaan vastaavat 20 prosentin siivusta koko Brasilian sähköntuotosta. täysin ongelmitta pato ei syntynyt, vaan padon luoma tekojärvi jätti alleen esimerkiksi Guairan vesiputoukset , jotka kuuluivat vaikuttavuudessaan ja kokonsa puolesta maailman kärkiputouksiin.

Omantunnontuskia helpottaakseen Paraguayn viranomaiset ovat perustaneet kansallispuistoja pitkin poikin Itaipun lähistöä joissa suojellaan padon tuhoamien luontokappaleiden kaltaista lajistoa ja diversiteettiä. Padon lähistöllä oli myöskin eläintarha padon tieltä "pelastetuille" eläimille, tai nykyisellään niiden jälkeläisille. Siellä sitten oli lintua, liskoa ja kissaeläintä liian pienissä häkeissä. Eniten sydäntämme tietenkin särki nähdä viidakon kuningas bedi telkien takana. Eikä niitä ollut vain yhtä, vaan jostain syystä jaguaareja oli seitsemän koko pienessä eläintarhassa. Alla olevassa kuvassa pitäisi näkyä musta bedi vankilassaan. Viidakoista ja sen valtijoista kiinnostuneille suositellaan luettavaksi Anders C. Kroghin kirjaa Jaguaarin voima

Paraguayssa erikoistuimme julkisten liikennevälineiden käyttöön. Kehitysmaan bussit olivat juurikin sen näköisiä että ne saattavat levitä milloin tahansa tielle ja toki matkaoppaatkin kehottavat niitä välttämään. Mentiinpä nyt kuitenkin ja kertaakaan ei eksytty! Välillä oltiin Ciudad del Esten kauttamme ulkopuolella, mutta hyvin sieltäkin pääsi takaisin mestoille. Bussikuskille kun huutaa haluamaansa paikan nimeä yli radion pauhauksen niin vastaus oli useimmin ylös nostettu peukalo kuin "nooooo..." Busseilla käytiin myös varmistamassa ihan paikan päällä lauttarannassa että viikonloppuisin ei pääse lautalla suoraan Paraguaysta Argentiinaan. Kävelymatkalle takaisin bussipysäkille mukaan lyöttäytynyt vanhempi herrasmies Miguel kyllä lupasi soutaa meidät ylitse pientä korvausta vastaan, mutta kieltäydyimme kohteliaasti oman turvallisuutemme vuoksi. Miguel oli mukava, joskin hieman mielenvikaisen oloinen jutellen jatkuvasti itsekseen ja pelätessään jokaista moottoripyöräilijää poliisiksi. Kuva herrasta tulee myöhemmin...

Ciudad del Esten eteläpuolella on varsin rauhallinen ja kaunis vesiputous Salto de Monday, joka toki kärsii sijaintinsa puolesta aivan Iguazzun putouksien naapurina.

Paraguay jäi taaksemme maana johon ei ainakaan kaupunkilomalle kannata lähteä. Kuumotus tuntui katukuvassa ja olimme varmaankin kaupungin ainoat länkkärimatkaajat, paluubussissa törmäsimme japanian poikaan. Paluumatka Brassien läpi Argentiinaan olikin oma shownsa, johon sisältyi kesken jäänyt bussimatka ja kahden tunnin istuminen taksissa 20 km matkalla, mutta tikulla silmään joka niitä muistelee.

Loppumuistutus: Kysy tai varmista maan tippauskulttuuri etukäteen, säästyy morkkikselta.

Rio de Janeiro

Pari päivää on talsittu pitkin poikin Rioa. Jeesuspatsas jäi käymättä satojen metrien jonon vuoksi, mutta Copacabanalla käytiin uiskentelemassa. Kuvien järjestys on epämääräinen teknisistä ongelmista johtuen.

Lähtee se nälkä caipirinhallakin!

Frankfurt on aika tylsä paikka. Toimistotaloja, pankkeja, joki. Seurueellamme oli kaksi selkeää tavoitetta: Samppa halusi kuntoilemaan, olihan hotellissamme fitness room, ja Viljami aitoa saksalaista Döner kebabia. Molemmat toteutuivat, tavallaan. Majoittumisen jälkeen metsästimme hotellin lähimaastosta sitä autuasta uussaksalaista, joka loihtisi eteemme aitoa Döner kebangia. Karvas pettymys kuitenkin kohtasi meitä, sillä muut etnisyydet olivat poistaneaet katukuvasta Viljamin haikaileman 90-luvun Saksan kebabravintoloiden massat. Lisäksi uudenvuodenaatto piti suurimman osan ruokalista visusti kiinni. Aikamme käveltyämme luovutimme ja suuntasimme kadun varrella aikaisemmin bongattuun Thai-Imbissiin. Kokoluokaltaan kyseinen thaipaikka oli lähempänä Turun legendaarista Torikiinalaista kuin ruokapaikkaa, mutta niin vaan kimeästi murteista saksaa puhuva herra taikoi aikamoiset possu- ja jättikatkarapuannokset eteemme kepeään 7-8 euron hintaan.

Tästä kylläisinä otimme suunnan hotellille päiväunille. Samppa sai kokea karvaan pettymyksen, kun hotellin fitness room paljastui kahdeksi crosstraineriksi ja juoksumatoksi. Puolen tunnin cardiotreenin ja vartin kuntopiirin jälkeen Samppa selailikin pettyneenä muita maapallon NH Hotelleja läpi kataloogista kiroten aina kun muualla oli saunaa ja fitness centeriä sekä gymiä. Vuodenvaihdetta lähdimme juhlimaan Frankfurt am Mainin keskustaan. Sieltä löytyi lopulta pikaruokala, joka tarjoili myös Döner kepsulia. 100% halal kalkkunanlihalla, Allah approves!

Keskiyön mayhemiä kuppilassa odotellessa naapuripöydässä istunut nuori neito sai kokea aitoa suomalaista jäyheyttä sekä small-talktaitoa. Ohikulkija kysyi meiltä neuvoja Oopperatalolle löytääkseen ja Viljami vastasi kohtalaisen hyvin ruosteen alta paljastuneella saksallaan että olemme Suomesta, kysy tuosta naapuripöydässä. Ohikulkijan saatua haluamansa kysyi naapuripöydän tyttönen englanniksi mistäpäin Suomea herrat ovat kotoisin. Viljami avasi pelin: "I'm from Turku and he is.." ja Samppa jatkoi: "I'm from Pori. West coast." Tytteli sanoi "Oh! Turku!" ja oletti varmaankin saavaansa jatkokysymysten tulvan hänen Turkutietoisuuteensa perustuen, mutta mepäs suomalaiset vain jatkoimme huisin mielenkiintoista aiempaa keskusteluamme palolaitosten vieraanvaraisuuskäyännöistä ulkomailta vieraileville palomiehille. Keskenämme. Suomeksi. Myöhemmin lÄhtiessään tyttö sitten vielä huuteli moimoit, jolloin taisimme viimeistään itsekin tajuta yhden kehityskohteen matkalla kohti maailmankansalaismetropoliittisoitumista.

Vuoden vaihtuminen oli täyttä horroria. Ihmispaljous, ihmistungos, raketteja ja pauketta joka puolella, lasinsiruja ja paukkupommeja jaloissa. Onneksi sieltä pääsi pois.

Lentomatkan sujui kuten nyt Pitkä lentomatka yleensäkin. Lentoemot hymyilevät ja tahdittavat kaikkea sitä mitä tapahtuu, elämä pyörii ruoan ja juoman ympärillä. Välillä nukuttiin koiran unta ja pelattiin ipadillä Wormsia tai lautapelejä. Mainittakoon että Samppa käytti kerralla koko vuoden neiti Fortunan onnivarannon Porin osalta, joten lottokupongit kannattaa jättää laittamatta. Ensi vuonna sitten taas.

Välilaskupaikkamme Salvador da Bahia syleili meitä auringolla ja 30 asteen lämmöllä. Miltei koko vaihtoaikamme kuitenkin tuhrautui passintarkastuksessa ja check-innissä jonottamiseen. Viimeinenkin toivo rauhallisesta oleskelusta ja lentokoneruoan säälittävän määrän täydennyksestä kunnon ruokasatsilla karisi pois aikavyöhykekoomauksen seurauksena, jolloin elämästä hävisi yksi tunti. Tästä blogin tämänkertainen otsikko, jälleen setä Samuelin suusta ilmoille päästettynä mietelauseena.

Loppuluritus: Jokaisesta matkablogista löytynee se hehkutuspostaus, jossa nälvitään Suomen kylmyydelle ja kurjuudelle ja hehkutetaan oman olon hienoutta. Mekin yritimme päästä tällaiseen tunnelmaan, mutta rehellisyyden nimissä sanottakoon että Riossa on satanut vettä koko sen ajan jonka olemme täällä viettäneet ja jetlagin sekä eilisen pitkänmatkanlennon runteleman kehon levonkaipuu on omiaan stabiloimaan tunnelmaa.

PS. Törmäsimme Riian kentällä Maijaan ja Eeroon, jotka ovat kutakuinkin samoilla suunnilla liikkeellä kuin me. Seuraavat treffit sovittiin jonnekin Kaakkois-Aasiaan. Maijan ja Eeron blogi löytyy osoitteesta http://missaonwaldo.blogspot.com/

Huominen on kaukainen...

Ihan Kiinanmaalle asti ei olla vielä päästy, vasta Riikaan.

Lähtömme tapahtui pimeässä aamussa Turun kansainvälisellä lentokentällä. Lähdön hetkeen ei liittynyt suuria hurraahuutoja eikä ylävitosia, olihan siihen hetkeen mentaalitreenattu jo vuoden päivät. Lähtöpäätös kun taisi syntyä eräänä sumuisena iltana Kuopiossa vuonna 2010. Illan sumuisuutta samensi hehkuviini ja huono seura (Juho Takaluomalle Rio de Janeiron lämpimät terveiset). Kirkkautta ja loistoa siihen iltaan toi Jarkko Martikainen ja Timo Rautiainen Kuopion kaupunginorkesterin kera. Se siitä illasta.

Suunnitteluvaihe käytiin pitkälti terveydenhuollon ammattitehtävien lomassa. Yksi jos toinenkin yövuoro kuluneen vuoden aikana on käytetty erilaisten nettifoorumien selailuun ja lentohintojen vertailuun. Reitin piti alunperin kulkea vastakkaiseen suuntaan palloa kiertäen, ulottuen vain Australiaan asti. Matkaseurueemme loogisempi osapuoli oli kuitenkin sitä mieltä, että junamatka Siperian läpi tammikuussa ei ole hyvä ajatus. Joten reitti kääntyi ympäri, viimeistään silloin kun löytyi törkyhalpa tapa päästä Euroopasta Etelä-Amerikkaan.

Seuraava etappimme löytyy Frankfurtista, jossa juhlimme uuttavuotta Mainin ylittävällä sillalla. Aamutuimaan ensi vuonna lähtee lentomme kohti Brasilian ihmemaata. Reittisuunnitelmaamme on kysytty useasti, joten tässä lyhyt walkthru:

Saavumme Brasiliassa Salvador da Bahiaan, jonka totesimme aika pian tylsäksi, kalliiksi ja Brasilian vaarallisimmaksi kyläksi. Paikallinen halpalentoyhtiö Gol Aerolinhas kuljettaa meidät siis jo huomenna Rio de Janeiroon, jossa vietämme muutaman päivän. Matka jatkuu Iguazzun putousten kautta n. 2,5 viikoksi Buenos Airesin ja Uruguayn tienoille, jossa on ohjelmassa totaalista chillausta ja presidentinvaaleissa ehdokkaan nro. 2 äänestämistä. Tässä vaiheessa seurueeseen vahvistuu ulkonäkönsä puolesta paikalliselta aboriginaalilta vaikuttavalta henkilöltä, eli Samulla. Hänen saavuttuaan suuntaamme pariksi viikoksi Tulimaahan ihastelemaan luontoa ja Etelän ihmeitä, kuten pingviinejä ja Andien päätepistettä. Tulimaasta lennämme Chilen pääkaupunkiin Santiago de Chileen, jonka ympäristössä ja Tyynen valtameren rannalla viihtynemme viikon päivät. Seuraavaksi suuntana on viineistään tunnettu Argentiinan Mendoza, jolloin hyvästelimme Samun kotimatkalle ja suuntaamme itse pohjoiseen kohti Saltaa, jossa asumme tovin suomalais-argentiinalaisessa Haarala-Oroscon perheessä.

Tähän päättyvät tarkat suunnitelmat. Kalenterin pitäisi näyttää helmikuun loppupuolta ja maaliskuun 9. päivä tulisi olla Perussa, Hong Kongia kohti lähtevän lentomme vuoksi. Kaakkois-Aasiaan emme ole tehneet suunnitelmia, mutta aikaa ajattelimme viettää kahdesta kolmeen kuukautta. Paluu hoituu junalla Pekingistä lähtien, Mongolian ja Siperian läpi junassa levyttäen. Takaisin Suomessa olemme joskus kesällä.

loppukaneetti: Samppa kiteytti lähtötunnelmat haikeaan lausahdukseen: "Paljosta sitä joutuu luopumaan - Elämän opintomatkalla."